Voiko sinne edes mennä? No voi!

MOLDOVA, TRANSNISTRIA, UKRAINA
Chisinau, Transnistria, Uman, Kiova, Tsernobyl 20.5.-25.5.17

Prut-joki erotti Bulgarian ja Moldovan toisistaan, Moldovan passi- ja ajoneuvotarkastukset sujuivat jälleen nopeasti.  Rajalta pääkaupunkiin, Chisinauhun, oli hyvä tie ja vähän liikennettä. Kaupungissa olikin sitten mieletön ruuhka, Stefan cel Mare -pääkatu, leveä kuin mikä ja ilman kaistamerkintöjä, oli täynnä hitaasti matelevia autoja. Syykin selvisi, urheilutapahtuman vuoksi pääkatu oli suljettu torin laidalla ja yhden korttelin kiertoon meni tunti. Pääsimme kuitenkin lopulta Puskin-kadulle, ja muutaman harhailun jälkeen löytyi majapaikkakin. 

Iltapäivän aikana kierisimme keskustan, keskeisimpänä hallintorakennukset ja pesidentin palatsi, Kristuksen syntymän katedraali, Chisinaun riemukaari, entinen hallitsija Stefan cel Mare eli Tapani Suuri nimikkopuistossaan. Maanjäristykset ja toisen maailmansodan tuhot ovat muokanneet kaupunkikuvan, leveät kadut, suuret puistot ja neuvostovaikutteiset rakennukset hallitsivat keskustaa. Kahviloissa oli myös valinnanvaraa.

Museoiden yö -tapahtuma piti museoiden ovet auki iltamyöhään, joten ennätimme vierailla taidemuseossa ja kansallismuseossa. Kansallismuseossa oli mm. laaja ase- ja kellonäyttely, pihamaalla erinäisiä tapahtumia sekä vanhojen että uusien moottoripyörien näyttely, ja tietenkin paikallinen moottoripyöräkerho paikalla. 

Moldovan itäosassa sijaitseva Transnistria on irrottautunut Moldovan keskusvallan alaisuudesta, tosin yksikään valtio ei ole tunnustanut sen itsenäisyyttä. Dnestrjoen itärannalla sijaitsevalla minivaltiolla on pituutta 200 km ja leveyttä 20 km. Ulkoministeriö ei suosittele Transnistriaa reissukohteeksi ja kaikenlaisia kertomuksia oli tullut luettua, miten sinne on hankala päästä ja rajalla mahdollisesti maksatetaan yhtä sun toista keksittyä rajanylitysmaksua. Olihan se itse käytävä toteamassa eli Ukrainaan voisi yrittää tätäkin kautta, ja jos ei onnistuisi, niin sitten takaisin ja maasta pois pohjoisen kautta.

Chisinausta rajalle vievä tie oli todella suora, ensimmäisen tiesulun ohitimme hieman hidastellen, vartiokopeissa ei näkynyt ketään, joten jatkoimme matkaa, pian tulikin kaksi seuraavaa hidastetta, aseistetut sotilaat ja muutama tankki vartioivat rajaa molemmin puolin tietä. Dubassarin rajalla oli autoja jonossa, virkalija tuli jonon hänniltä noukkimaan passimme ja ohjasi meidät jonon ohitse tullialueelle. Hetken päästä meillä oli käsissä maahantulolaput, lappu oikeutti 10 tunnin mittaisen vierailuun maassa. Seuraavaksi meidät viittilöitiin rakennukseen pyörän tullaukseen. Huoneessa oli kaksi virkailijaa, englantia puhuva neuvoi henkilökohtaisesti, miten pyörän tullauskaavake täytetään (kahtena kappaleena) ja samalla kyseli alustavasti, mitähän meillä on rahaa taskuissa... No selvisi, että pyörän tullaus maksoi 8€, ja jos meillä olisi Moldovian rahaa tai euroja niin kummatkin kävisi. Transnistrian ruplia ei tietenkään ollut. Maksoimme kymmenen euron seteleillä, vastarahaa ei tosin palautettu. Ja siinä kaikki, ei siis mitään vedätystä!

Raja ylitettiin siis Pohjois-Transnistriassa ja meillä oli koko päivä aikaa viettää maassa - poistuttava klo 21.23.59 mennessä. Kiersimme neukkutyylisen lähikylän, ei ristinsielua missään, jonkun tehtaan iso piippu näkyi horisontissa ja kylällä oli jokunen kauppa.  Eräässä risteyksessä peltojen reunamilla oli valtava kanahäkki, ja joku "kanakauppias" hääräili sen liepeillä. Ajoimme sinne toiselle rajalle, tie oli suora ja monttuinen, maisemat olivat pelkkää peltoa ja metsää. Tiraspoliin, pääkaupunkiin, emme lähteneet, kaupunki olisi ollut jo liian etelässä meille reitillämme. 

Tällä poistumisraja-asemalla oli töissä ainoastaan yksi ynseän oloinen tullivirkailija, joka keräsi ne "ehdottomasti säilytettävät" -lipukkeet pois, hänen sanavarastoonsa kuului ainoastaan sanat yh-yh-yh-yh, ja lopulta ymmärisimme, mitä hän tarkoitti: boxit ja kassit auki, ja sitten hän penkoi pintapuolisesti kaiken mahdollisen.  Siirryimme eteenpäin Ukrainan raja-alueelle, jossa ei meidän saapumishetkellä ollut muita matkustajia. Nyt saimmekin kolme virkailijaa hääräilemään ympärillemme, jälleen kaikki boxit ja kassit auki, vaatteiden ja muun sälän pyörittely ja kääntely alkoi!  Siinä vaiheessa, kun meikkipussin sisältö oli puoliksi asfaltilla pyöriteltävänä, alkoi pikkusen nypityttämään... Mihin olette matkalla? Onko lääkkeitä? Onko huumeita? Onko aseita?  Sitten siihen viereen tuli auto, jonka kuski selvisi tarkastuksesta läpi vain raottamalla takaluukkua! Meillä touhussa meni yli puoli tuntia ja raja-alueelta poistuttaesamme saimme vielä pari louskuttavaa kulkukoiraa kimppuumme. Venäjämielisen Transnistrian ja Ukrainan välinen suhde ei liene tällä hetkellä paras mahdollinen.

Seuraavat 70 km olikin jälleen niin suoraa ja mäkistä, mutta todella huonoa ja reikäistä asfalttia, tämän pätkän jälkeen pääsimmekin Odessa-Kiova väliselle moottoritielle, jota reunustivat valtavat viljelyspellot - vihreä eri sävyjä oli kymmenittäin. Yövyimme ennen Kiovaa Umanissa, Fontana oli valtava hotellikolosseumi, jonka ravintolasta sai erinomaista Kiovan kanaa.

Aamulla ajelimme voimakkaassa sivutuulessa kohti Kiovaa. Teiden varsilta näissä maissa on bongattu jos jonkinlaista muistomerkkiä, enimmäkseen sotaan liittyviä, tosin oli motoristitkin saaneet omansa. 

Ukrainan pääkaupungin Kiovan asukasmäärä on noin kolme miljoonaa, ja kaupungissa ajettaessa alkoi tuntua, että autoja on varmaankin yhtä monta.  Liikenne oli hektistä, täällä ajettiin lujaa, parkkeerattuja autoja oli joka paikka täynnä: yksi ajokaistoista, jalkakäytävillä kaksi rinnakkain tai limittäin ja lomittain. Piti kuitenkin päästä jälleen ytimeen, onneksi hotellin takapihalta löytyi pyörälle sopiva parkkikolo. 

Kiertelimme pari päivää katselemassa Kiovan nähtävyyksiä. Kirkkoja voisi kiertää vaikka viikon, niitä oli useita mm: pyhän Vladimirin katedraali, 1000-luvulla rakennettu Pyhän Sofian katedraali on Kiovan vanhin kirkko, Unescon maailmanperintökohde ja nykyisin museo, Mikaelin kultakupolinen luostari hävitettiin neuvostotasavallan aikana 30-luvulla, rakennettiin uudestaan Ukrainan itsenäistymisen jälkeen ja avattiin v 1999. Tämän kirkon läheisyydessa oli Ukrainan sodissa v 2014 -2016 menehtyneiden sotilaiden muistoseinä.

Pecherskin Lavra, ortodoksinen luolaluostari kuuluu Unescon maalmanperintöluetteloon, oli museona Neuvostovallan aikana ja vuodesta 1988 jälleen alkuperäisessä tarkoituksessaan. Dneprjoen varrella sijaitseva luostarialue on laaja käsittäen useita kirkkoja ja museoita, pääkirkko oli käsittämättömän upea seinämaalauksineen ja kultaisine alttariseinineen. Kellotornista sai alueesta parhaimman käsityksen. Maanpäällisen osan lisäksi luostari käsittää myös maanalaisen osan: labyrinttimaisen luolaston luolakappeleineen, jossa munkit asuivat, elivät ja myös kuolivat. Ahdasta oli ja pimeää, luolastossa liikuttiin tuohukset kädessä, kapeassa käytävässä sopi juuri liikumaan, lukuisat lasiarkut, joissa muumioidut munkit peitettyinä kirkkovaatteilla, oli sijoitettu syvennyksiin. Pyhiinvaelluskohde oli joillekin tosin merkittävä, eräs mies makasi puolittain erään lasiarkun päällä ja tukki lähes koko käytävän - liekö jäi sinne myös loppuelämäkseen? Valokuvaus oli jälleen kielletty, ja alueelle saapuessamme kamerat oli kätkettävä reppuihin. Tosin sieltä kellotornista räpsimme muutaman kuvan kielloista huolimatta, pääkirkossakin moni turisti videoi kännykkäkamerallaan jumalanpalvelusta...

Kiovan keskusaukio, Maidan Nezalezhnosti, on useastikin vilahtanut meidänkin tv-uutisissa, v 2004 itsenäisyyden aukio oli oranssin vallankumouksen päänäyttämönä ja vuosina 2013 - 2014 jälleen protestien ja mielenilmausten keskipisteenä. 

Zoloti Vorota, kultainen portti, oli pääsisäänkäynti 1000-luvulla Jaroslav Viisaan hallinnoimaan kaupunkiin. Nykyinen "Kiovan kakku" on rakennettu v 1982 alkuperäisen mukaiseksi.  

Kasiviteteellisessä puutarhassa pääsi eroon liikenteen melusta, ja Punainen yliopisto oli oikein piristävän näköinen. 

Paljon kävelyä ja välillä myös metrolla ajelua, joka oli halpaa, poletti maksoi alle 15 senttiä. Matkalla Lavraan tuli käytyä myös maailman syvimmällä (105 m) sijaitsevalla metroasemalla. Helpotus oli, että metroasemilla kyltit löytyivät myös englanniksi. Maan alla sijaitsi myös yli 500 liikettä käsittävä Metrograd-ostoskeskus. 

Ja yksi päivä oli käytettävä Tsernobylissa kiertelyyn, tosin sinne ei ollut mitään asiaa moottoripyörällä, joten buukkasimme itsemme opastetulle päiväretkelle.

Osallistuimme Chornobyl Tourin järjestämälle retkelle,ja myöhäisen varauksen vuoksi hintakin oli korkeimillaan 105€/hlö. Hotelliltamme oli vajaan puolen tunnin kävely rautatieasemalla, jonka lähistöllä oli kokoontuminen aamulla klo 7.30. Passit oli oltava mukana ja suojaava vaatetus eli pitkälahkeiset housut, pitkähihainen pusero ja umpinaiset kengät. Yksi porukastamme oli shortsit jalassa liikenteessä, joten jouduimme pysähtymään menomatkalla, jolloin kaveri kävi ostamassa pitkälahkeiset jalkaansa. Lisäksi allekirjoitimme lappusen, jossa vakuutimme tietävämme ja noudattavamme alueelle laadittuja sääntöjä, jotka opas kertoi meille bussimatkan aikana. Matkalla katsoimme dokumenttifilmin Tsernobylin onnettomuudesta. 

Dytyaktyn tarkastuspisteessä, 30 km ennen varsinaista aluetta, oli passintarkastus ja sen jälkeen vielä toinen tarkastusvyöhyke 10 km ennen aluetta.  Opas ja virkailjat kävivät läpi nimilistaa  ja muita kaavakkeita. Yksin liikkuminen tuskin onnistuisi, kontrollit tarkastuspisteineen ja tiesulkuineen olivat tarkkoja, mm. näiden tarkastuskohteiden valokuvaus oli kokonaan kielletty. Alueella on edelleen säteilyä ja leikimme tietenkin myös säteilymittareiden kanssa, joten asia tietenkin konkeretisoitui paremmin.

Tsernobylin ydinonnettomuus tapahtui huhtikuussa 1986, jolloin laitoksessa oli neljä reaktoria ja kaksi muuta rakenteilla. Neljännen reaktoriin possahduksen syynä pidettiin puutteita laitoksen suunnittelussa, valvonnan ja turvallisuuskulttuurin virheitä ja kun kyseisen reaktorin määräaikaishuollon yhteydessä tehty koe epäonnistui, reaktorin ydin suli, räjähdysten myötä radioaktiiviset kaasut, hiukkaset yms. muu sekamelska päätyi suojarakennuksen puuttumisen vuoksi ilmaan. Tilanteen vakavuutta ei aluksi kukaan käsittänyt ja Neuvostoliitto pyysi apua muilta mailta vasta kolme päivää myöhemmin. Prypjatin kaupungin asukkaille oli vakuutettu, että ydinvoimaloissa ei ole mitään riskiä, joten kaupunkilaiset kerääntyivät sankoin joukoin katsomaan reaktorin ja myös kolmoisreaktoriin levinnyttä tulipaloa ja sammutustöitä läheiseltä sillalta. Virallisesti onnettomuudessa sekä sammutus- ja pelastustöissä kuoli 59 henkilöä, todellisuutta ja seurannaisvaikutusten määrä ei taida tietää kukaan!

Päivän aikana kiersimme aluetta ihan riittävän laajasti:

Pienssä Zalissyan kylässä, metsän keskellä, törrötti muutama ränsistynyt rakennus, mm. pieni kauppa, sisällä sai käydä kurkkimassa.

Tsernobylin kaupungissa, jossa on edelleen mm. aluetta tukevaa pienimuotoista teollista toimintaa sekä tutkimus- ja kunnostustöitä. Tsernobylin ja reaktorialueella työskentelee edelleen noin 3000 henkeä, tosin työajat ovat tarkasti säädellyt, kaksi viikkoa töitä, kaksi vapaata.

Pelastustöihin osallistuneille palomiehille oli pystytetty muistomerkki. Leninin patsaalla saattoi olla lähtökäsky lähiaikoina. 

Tsernobyl-2:n Duga-1 -tutkarakennelma, "antenniseinä",  oli satoja metrejä pitkä ja 150 m korkean tutkan tarkoituksena oli havaita mahdolliset mannertenväliset ohjukset. 1000:n työntekijän salainen tutka-asema tuli ilmi vasta ydinonnettomuuden myötä. Seikkailimme myös tutkan yhteydessä sijainneessa toimintakeskuksessa, sen kellarikerroksen rautahäkkyröiden seassa liikkuminen oli jo hieman kyseenalaista.

Sivuutimme "tuhoutuneiden kylien hautausmaan" eli kylttirivistön, nimet enää jäljellä kylistä, joka ovat autioituneet tai niitä ei enää ole olemassa. Kopachi-kylän päiväkoti oli jätetty paikoilleen, pysähdyttävä paikka, kaikki muut tämän kylän rakennuksista oli haudattu maan sisään.

Kiersimme reaktorialueen: ykkösreaktori suljettiin 1996, kakkosreaktori 1992 ja kolmosreaktori v 2000.  Viitos- ja kuutosreaktoria reunustivat nosturit, näillä työmailla ei ole tehty mitään v 1988 jälkeen. Nelosreaktorin eteen oli pystytetty muistomerkki. Betoninen suojakuori oli saanut uuden peitteen, 108 metriä korkea, metallinen ja siirrettävä suojakuori asennettiin paikalleen marraskuussa 2016 eikä reaktorista ollut nähtävillä enää muuta kuin auringossa kimaleteleva peltihalli. Säteilymittarin lukemat kävivät tällä kohtaa aika korkealla.

Aterioimme isossa työmaaruokalassa, jonne kuljettiin säteilydetektorin kautta. Erinomaista borssikeittoa, pihvi salaatin kera ja lettuja jälkiruokana - kaikki ruoka oli Tsernobylin ulkoa tuotua. 

Ydinvoimalatyöntekijöille ja heidän perheilleen rakennetun kommunistisen mallikaupungin Priyatin päätie oli lähes kasvanut umpeen. Pusikoiden ja puiden takaa näkyi muutamia kerrostaloja ja muita rakennuksia.  Pysähdyimme keskusaukiolle, jota ympäröi isot rakennukset, mm. Polissya-hotelli ja kauppoja, ja oppaan johdattamana kuljimme pusikoiden keskellä kerrostaloalueelle: ränsistyneitä seiniä, rikottuja ikkunoita ja jokun jo täysin romahtanut kerrostalo, joten sääntö, joka kielsi sisätiloihin menemisen, oli aiheellinen.
Mutta säännöt ovat näköjään joustavat: kävimme mm. sairaalassa ihmettelemässä erään palomiehen suojavaatetta, jonka säteilyarvo oli edelleenkin huippulukemissa. Kävimme myös satamassa ja Pripyat-kahvilassa, kulttuuritalossa, ravintolassa, urheilukentällä, kaupassa ja huvipuistossa. Sisätilat olivat täynnä roinaa, roskaa ja lasinsirpaleita, joitakin huonekaluja, lahonneilla lattioilla oli liikuttava varovasti, mihinkään ei saanut koskea. Huvipuistoa ei koskaan ennätetty avata, jalkapallokentällä kasvoi kunnon metsä. Aikoinaan edistyksellinen ja huippumoderni kaupunki oli aavemainen ja luonnon valtaama, 50 000 asukkaan kaupunki tyhjennettiin muutamassa tunnissa, väliaikaisesta evakuoinnista tuli lopullinen, kotiinpaluuta ei ollut enää kenelläkään. Paitsi ryöstelijöillä... Takasin tullessa pysähdyimme ns. "kuoleman sillalla", josta oli näköyhteys reaktoreille.

Ennen poistumista alueelta kaikki meidät tutkittiin kahdessa säteilytarkastuspisteessä, 10 km:n ja 30 km:n jälkeen.  Ja lisäksi bussi tarkastettiin erikseen. Bussin ilmastointilaite oli rikki ja olo oli kuin saunassa. Päivässä oli kyllä sulattelmista  - Natalia-opas puhui lähes taukoamatta 10 tuntia - eikä mikään "säteillyt" enää... Olimme illalla takasin Kiovassa klo 21.00.

Aamulla pakattiin tavarat, mitenkähän paljon vaatteisiin ja kengänpohjiin oli kertynyt jotain epämääräistä? Säteilyä, pölyä, saastunutta maata? No, eipä ollut pyykkäysmahdollisuuksia, joten matkaan, liikenteen vuoksi kesti jälleen yli tunnin päästä kaupungista ulos. 

Kiovoasta Valko-Venäjän rajalla matkaa oli 220 km. Maaseutu oli rauhallista, poliisitutkia oli useita ja pyöräpaperit tarkastettiin kerran. Ukrainan tullissa oli jälleen laukkujen tarkastus. Edelliskerrasta viisastuneena tavarat oli pakattu hieman uuteen järjestykseen ja tarjolla oli ensimmäseksi likavaatepussi (säteilyvaroitustarra olisi ollutkin paikallaan) sisältöineen, tämä taisi viedä tullivirkailijan intoa kassien penkomiseen.