M90-moottoritie vei meidät Firth of Forthin ylitse (South & North Queensferry) kohti Perthiä, Forth Road Bridge -sillalta ( v 1964) näkyi Forth Bridgen rautatiesilta (v 1890), Skotlannnin symboli ja Unescon maailmanperintökohde, ja toisella puolella rakennettiin uutta maantiesiltaa (pituutta 2,7 km), jonka pitäisi olla valmis ensi vuonna.
Siirryimme edelleen A93:lle ja Ylämaille, Cairngormsin kansallispuiston maisemiin, upea maisematie, nousuja ja laskuja, mutta sen korkein kohta The Crainwell sekä sen viereiset muut korkeat huiput olivat - yllätys, yllätys - paksun sumukerroksen peitossa ja näkyvyys nollassa, Edinburghistahan lähdimme jälleen ajelemaan pienessä tihkusateessa.
Alueen kuuluisin osuus ei kuitenkaan ole ollut vuosiin avoinna autoilijoille, Devil's Elbow, "paholaisen mutka" erotettiin A93:sta 1960-luvulla vaarallisuutensa (jyrkkiä alaspäinviettäviä mutkia) vuoksi. Suunnitelmissa on kutenkin avata se uudelleen matkailukäyttöön lähitulevaisuudessa.
Matkalle osui Balmoralin linna, yksi kuningatteren kesäasunnoista, tiedossa oli, että itse linna oli jo suljettu yleisöltä heinäkuun lopussa, ja pääsy olisi ainoastaan linnan puutarhaan. Mutta portilla oli poliisi päivystämässä ja selvisi, että joitain kuninkaallisia tai muuta parempaa väkeä oli linnassa lomailemassa, yeisöltä pääsy kielletty.
Braemarin ja Ballaterin pienet kaupungit elävät turismista ja kaupunkien monet kaupat toimivat myös Balmoralin alihankkijoina. Yövyimme Ballaterissa, kaupungin keskusta oli kävelty läpi nopeasti, sen kuuluisin maamerkki The Old Royal Railway Station, museo ja aikoinaan kuninkaallisten junapysäkki Balmoraliin, oli tuhoutunut tulipalossa toukokuussa 2015 ja vuoden Dee-joen rajut tulvat v 2016 alussa olivat tuhonneet osan kaupungin vanhoista rakennuksista. Rakennusmiehillä riitti urakkaa monella nurkalla. Nilkuttavia patikoijia saapui kaupunkiin, jyrkät rinteet, osittain täällä myös metsäiset, lienevät melko haasteellisia kokeneillekin taivaltajille.
Matka jatkui vaihteeksi aurinkoisessa säässä, mutkitellen, mutkaisia ja kapeita teitä pitkin läpi nummikukkuloiden kohti Invernessiä, eikä maisemien tuijottottelu ollut mitenkään pitkästyttävää.
Näiltä syrjäsiltä seuduilla löyty myös teollisuutta - viskitislaamoja. Muutaman ohitettuamme kurvasimme Glenlivet-viskitislaamoon tutustumis- ja maistelukierrokselle: ohraa, vettä ja hiivaa sopivassa suhteessa, mäskäyksen, käymisen ja tislaamisten jäkeen tammitynnyreihin muhimaan vähintään komeksi vuodeksi ja valmista tuli! No, oikeasti prosessi on vähän mutkikkaampi, ja pienet yksityskohdat tekevät tislaamoiden välille omat eronsa. Eikä taida viskin valmistus ihan kotioloissa onnistua, Glenlivetin tislaamonkin tarina alkoi lähes 200 vuotta sitten, nykyisin tuotteet leviävät ympäri maapalloa. 15 vuotta vanhassa viskissä oli kyllä jo maku kohdallaan! Tehdaskierros oli ilmainen.
Ja viskin parista siirryimme linnaan, Ylämaiden romanttisin linna, 600 vuotta vanha Cawdor Castle, on edelleenkin leskikreivitär Cawdorin koti. Legendan mukaan linna olisi ollut Shakespearen Macbeth-näytelmän tapahtumien alkuperäinen näyttämö, mutta linna on rakennettu Macbethin liittyvien tapahtumien jälkeen... Koti oli upea niiltä osin kuin siellä pääsimme kiertelmään ja kreivittären taidekokoelmat olivat vertaansa vailla, pönöttävien esi-isien muotokuvien lisäksi seinät olivat täynnä myös nykytaidetta. Linnaa ympäröivät tietenkin upeat puutarhat, vanhin 1600-luvulta peräsin oleva oli muotoonleikattua pensasta ja sisälsi myös pensaslabyrintin - harmi, että se oli suljettu ekä sinne päässyt seikkailemaan. Metsäpuutarhaa rodoineen halkoi puro, uusimmassa puutarhassa oli käytetty kattoremontista ylijääneitä liuskekiviä mm. veistoksissa ja istutuspenkeissä. Ja me mietimme, että mitähän tämän kaiken ylläpito maksaa, moni linna on nykyisin turismin käytössä, pääsylipputuloilla (tässä noin kympin luokkaa per henkilö) katetaan osa kustannuksista, linnassa oli myös kaksi laadukasta matkamuistomyymälää, kahvila-ravintola, portin ulkopuolinen kahvila ja villatuotteiden myymälä sekä lisäksi golfkenttä.
Illan suussa saavuimme Invernessiin, pysähdyimme kaupunkiin pariksi yöksi, oli unohdettava viskit ja linnat, ja etsittävä itsepalvelupesula. The Ness Guest Housen emäntä kertoi meille kaiken kiinnostavan kaupungista kymmenessä minuutissa ja myös pesulan sijainnin. Ness-joen varrella sijatseva Inverness ei ole mikään suuren suuri kaupunki, joten pari päivää sujui vallan mainiosti maleskellessa pitkin katuja ja kujia sekä joen vartta. Pubeista löytyi hyvää ruokaa eikä säkkipillin soitannoista vältytty täälläkään - pientä paraatia oli kyllä ihan mukava seurata.
Pyykit tuli pestyä, ja matka jatkui, nyt Loch Nessin rantatietä pitkin noin järven puolen välin paikkeille. Pusikot peittivät järvinäkymän melkein koko matkalta, muutamalla levikkeellä pääsi ihailemaan suhmuraista järvinäkymää. 37 km pitkä järvestä löytyy paikoitellen syvyyttä 280 m, joten ehkä siellä syvyksissä jotain voi ollakin? Alkoi jälleen satamaan. Järveä oli pätkä nähty ja Nessieen uskoo ken uskoo!
Lähdimme jälleen kohti pohjoista, seuraava kohteemme oli John o'Groats, Pohjanmeren rannalla olevasta Britannian pohjoisimmasta kylästä (ja postitoimisto) on pisin etäisyys, 1405 km, Brittein eteläkärkeen, Lands Endiin. Kyseinen reitti on suosittu erilaisten ennätysten tekemiseen, jalkaisin tai millä kulkuneuvolla tahansa, moottoripyöräilijät käyttävät väliä mm. Iron butt -ajoon.
Kohtalainen sade muuttui pian kaatosateeksi, maisemista ei nähnyt mitään, meri ja taivas olivat yhtenäistä harmaata massaa, sade piiskasi, vastaantulevat autot ja rekat roiskivat lisää vettä päälle, ja harmitti, että aamulla ei tullut niitä sadehousuja vetäneeksi jalkaan... alkoi myös palella! John o'Groatsista tuli otettua yksi valokuva, kylä jossa ei ole yhtikäs mitään, ja kuvaa ottaessa olimme kaatua tien varren liejussa - no olisihan se ollut jotain!
Kuusi tuntia ajoa, olimme viimein Thursossa (pohjoisin kaupunki) ja Sandra's Hostelin pihaan päästessä sade viimein lakkasi. Saderukkasissa oli desi vettä kummassakin ja Heikki manaili vedenpitäviä kenkiään, joiden sisällä vesi lotisi!
Sandra's Hostelilla oli kaksi mukavaa isäntää, mutta Sandra oli tainnut häipyä jonnekin jo aika päiviä sitten. Tämä paikka oli valovuoden päässä B&B-paikoista, joissa olimme majoittuneet. Saimme luvan levitellä märät ajovaatteet pieneen pyykkitupaan kuivamaan, ensin tosin piti potkia likapyykkikasat oven edestä pois. Ja loput märät vaatteet levittelimme pitkin pientä huonetta ja patteri hehkuttamaan, parin tunnin kuluttua olo olikin jo kuin saunassa!
Aamulla kaikki oli toisin, takana hikinen yö, mutta varusteet olivat kuivat ja aurinko paistoi. Matka jatkui. Skotlannin pohjoisen osan parhaimmat puolet tulivat esiin, toisella puolella oli meri hiekkapoukamineen, toisella nummikukkulat, ja mukavan mutkaisaa tietä. Syksyn merkit olivat jo kutenkin nähtävissä, kukkuloiden rinteet olivat enimmäkseen ruskeavoittoisia, paras kanervien väriloisto oli jo hiipumaan päin.
Ohitimme Dounreayn ydinvoimalan, joka on jo poistettu käytöstä, mutta jälkihoito ja siivous kestänee vielä vuosikymmeniä! Tutustumiskierros sinne ei houkutellut, mutta kävimme Durnessin lähellä ihmettelmässä isoa Smoo Cave -luolaa (60 m pitkä, 40 m leveä, 15 m korkea suuaukko), johon laskuveden aikaan pääsi kävelemällä. Luolaan tietenkin liittyy kymmeniä tarinoita; paholaisen asuinsija, murhattujen ruumiiden kätköpaikka, viskin valmistusta ja salakujetusta yms. Kumiveneretkellä olisi päässyt syvemmälle luolaan, mutta jono oli pitkä.
Durnnessin jälkeen länsirannkon maisemiin tuli lisää karuutta, vuorten huiput muuttuivat tervämmiksi, pieniä kirkasvetisiä järviä oli paljon, jokia, rinteitä pitkin valuvia vuoristopuroja, rinteillä matalaa puskaa ja kanervaa. Ja tie oli kapea, yksikaistainen, ohituslevikkeitä oli tiuhaan, hyvällä yhteispelillä liikenne sujui kohtuullisen hyvin.
Tarkoitus oli majoittua Ullapoolissa (huom. nimi), mutta majapaikat oli täyteenbuukattuja, ja päädyimme Loch Barrelo -järven rannalle, pieneen majataloon, keskelle ei mitään. Yöllä satoi jälleen rajusti ja emäntämme varoitteli kovista tuulista.
Aamu olikin kolea ja erittäin tuulinen, mutta pilvet olivat kadonneet, ajoimme Ullapooliin ja teimme tämän postikorttimaisen kauniin rantakaupungin kaduilla pikakierroksen (tapasimme mm. muutaman suomalaisen matkailjan) ja päristelimme rantaviivaa pitkin Plocktoniin, nyt vaihteeksi rehvissä metsäisissä maisemissa. Plocktonissa, pienessä merenrantakylässä, nautimme erinomaisen merikrottiaterian.
Aikataulusyista Isle of Skye -kierros jäi väliin, vuonoja, järviä ja merenrantaa, kukkuloita ja vuoria, tuulta, viimaa ja sateita , linnoja ja linnan raunioita on nähty ja koettu. Sunnuntaiajelijoita oli näillä kulmilla paljon liikenteessä, kymmeniä moottoripyöräilijöitä, vanhojen autojen letkoja jne. Conchra Housen yläkerran vintti-ikkunasta loisti Eilean Donan Castle -linna yövalaistuksessaan, sitten sade alkoi jälleen rummuttamaan ikkunoihin.
Vietimme vielä yhden yön Obanissa ja maanantaina lähdimme kohti Glasgowia, matkan varrella oli vielä yksi suunniteltu tutustumispaikka jäljellä: "tilukset".
Matka jatkui vaihteeksi aurinkoisessa säässä, mutkitellen, mutkaisia ja kapeita teitä pitkin läpi nummikukkuloiden kohti Invernessiä, eikä maisemien tuijottottelu ollut mitenkään pitkästyttävää.
Näiltä syrjäsiltä seuduilla löyty myös teollisuutta - viskitislaamoja. Muutaman ohitettuamme kurvasimme Glenlivet-viskitislaamoon tutustumis- ja maistelukierrokselle: ohraa, vettä ja hiivaa sopivassa suhteessa, mäskäyksen, käymisen ja tislaamisten jäkeen tammitynnyreihin muhimaan vähintään komeksi vuodeksi ja valmista tuli! No, oikeasti prosessi on vähän mutkikkaampi, ja pienet yksityskohdat tekevät tislaamoiden välille omat eronsa. Eikä taida viskin valmistus ihan kotioloissa onnistua, Glenlivetin tislaamonkin tarina alkoi lähes 200 vuotta sitten, nykyisin tuotteet leviävät ympäri maapalloa. 15 vuotta vanhassa viskissä oli kyllä jo maku kohdallaan! Tehdaskierros oli ilmainen.
Ja viskin parista siirryimme linnaan, Ylämaiden romanttisin linna, 600 vuotta vanha Cawdor Castle, on edelleenkin leskikreivitär Cawdorin koti. Legendan mukaan linna olisi ollut Shakespearen Macbeth-näytelmän tapahtumien alkuperäinen näyttämö, mutta linna on rakennettu Macbethin liittyvien tapahtumien jälkeen... Koti oli upea niiltä osin kuin siellä pääsimme kiertelmään ja kreivittären taidekokoelmat olivat vertaansa vailla, pönöttävien esi-isien muotokuvien lisäksi seinät olivat täynnä myös nykytaidetta. Linnaa ympäröivät tietenkin upeat puutarhat, vanhin 1600-luvulta peräsin oleva oli muotoonleikattua pensasta ja sisälsi myös pensaslabyrintin - harmi, että se oli suljettu ekä sinne päässyt seikkailemaan. Metsäpuutarhaa rodoineen halkoi puro, uusimmassa puutarhassa oli käytetty kattoremontista ylijääneitä liuskekiviä mm. veistoksissa ja istutuspenkeissä. Ja me mietimme, että mitähän tämän kaiken ylläpito maksaa, moni linna on nykyisin turismin käytössä, pääsylipputuloilla (tässä noin kympin luokkaa per henkilö) katetaan osa kustannuksista, linnassa oli myös kaksi laadukasta matkamuistomyymälää, kahvila-ravintola, portin ulkopuolinen kahvila ja villatuotteiden myymälä sekä lisäksi golfkenttä.
Illan suussa saavuimme Invernessiin, pysähdyimme kaupunkiin pariksi yöksi, oli unohdettava viskit ja linnat, ja etsittävä itsepalvelupesula. The Ness Guest Housen emäntä kertoi meille kaiken kiinnostavan kaupungista kymmenessä minuutissa ja myös pesulan sijainnin. Ness-joen varrella sijatseva Inverness ei ole mikään suuren suuri kaupunki, joten pari päivää sujui vallan mainiosti maleskellessa pitkin katuja ja kujia sekä joen vartta. Pubeista löytyi hyvää ruokaa eikä säkkipillin soitannoista vältytty täälläkään - pientä paraatia oli kyllä ihan mukava seurata.
Pyykit tuli pestyä, ja matka jatkui, nyt Loch Nessin rantatietä pitkin noin järven puolen välin paikkeille. Pusikot peittivät järvinäkymän melkein koko matkalta, muutamalla levikkeellä pääsi ihailemaan suhmuraista järvinäkymää. 37 km pitkä järvestä löytyy paikoitellen syvyyttä 280 m, joten ehkä siellä syvyksissä jotain voi ollakin? Alkoi jälleen satamaan. Järveä oli pätkä nähty ja Nessieen uskoo ken uskoo!
Lähdimme jälleen kohti pohjoista, seuraava kohteemme oli John o'Groats, Pohjanmeren rannalla olevasta Britannian pohjoisimmasta kylästä (ja postitoimisto) on pisin etäisyys, 1405 km, Brittein eteläkärkeen, Lands Endiin. Kyseinen reitti on suosittu erilaisten ennätysten tekemiseen, jalkaisin tai millä kulkuneuvolla tahansa, moottoripyöräilijät käyttävät väliä mm. Iron butt -ajoon.
Kohtalainen sade muuttui pian kaatosateeksi, maisemista ei nähnyt mitään, meri ja taivas olivat yhtenäistä harmaata massaa, sade piiskasi, vastaantulevat autot ja rekat roiskivat lisää vettä päälle, ja harmitti, että aamulla ei tullut niitä sadehousuja vetäneeksi jalkaan... alkoi myös palella! John o'Groatsista tuli otettua yksi valokuva, kylä jossa ei ole yhtikäs mitään, ja kuvaa ottaessa olimme kaatua tien varren liejussa - no olisihan se ollut jotain!
Kuusi tuntia ajoa, olimme viimein Thursossa (pohjoisin kaupunki) ja Sandra's Hostelin pihaan päästessä sade viimein lakkasi. Saderukkasissa oli desi vettä kummassakin ja Heikki manaili vedenpitäviä kenkiään, joiden sisällä vesi lotisi!
Sandra's Hostelilla oli kaksi mukavaa isäntää, mutta Sandra oli tainnut häipyä jonnekin jo aika päiviä sitten. Tämä paikka oli valovuoden päässä B&B-paikoista, joissa olimme majoittuneet. Saimme luvan levitellä märät ajovaatteet pieneen pyykkitupaan kuivamaan, ensin tosin piti potkia likapyykkikasat oven edestä pois. Ja loput märät vaatteet levittelimme pitkin pientä huonetta ja patteri hehkuttamaan, parin tunnin kuluttua olo olikin jo kuin saunassa!
Aamulla kaikki oli toisin, takana hikinen yö, mutta varusteet olivat kuivat ja aurinko paistoi. Matka jatkui. Skotlannin pohjoisen osan parhaimmat puolet tulivat esiin, toisella puolella oli meri hiekkapoukamineen, toisella nummikukkulat, ja mukavan mutkaisaa tietä. Syksyn merkit olivat jo kutenkin nähtävissä, kukkuloiden rinteet olivat enimmäkseen ruskeavoittoisia, paras kanervien väriloisto oli jo hiipumaan päin.
Ohitimme Dounreayn ydinvoimalan, joka on jo poistettu käytöstä, mutta jälkihoito ja siivous kestänee vielä vuosikymmeniä! Tutustumiskierros sinne ei houkutellut, mutta kävimme Durnessin lähellä ihmettelmässä isoa Smoo Cave -luolaa (60 m pitkä, 40 m leveä, 15 m korkea suuaukko), johon laskuveden aikaan pääsi kävelemällä. Luolaan tietenkin liittyy kymmeniä tarinoita; paholaisen asuinsija, murhattujen ruumiiden kätköpaikka, viskin valmistusta ja salakujetusta yms. Kumiveneretkellä olisi päässyt syvemmälle luolaan, mutta jono oli pitkä.
Durnnessin jälkeen länsirannkon maisemiin tuli lisää karuutta, vuorten huiput muuttuivat tervämmiksi, pieniä kirkasvetisiä järviä oli paljon, jokia, rinteitä pitkin valuvia vuoristopuroja, rinteillä matalaa puskaa ja kanervaa. Ja tie oli kapea, yksikaistainen, ohituslevikkeitä oli tiuhaan, hyvällä yhteispelillä liikenne sujui kohtuullisen hyvin.
Tarkoitus oli majoittua Ullapoolissa (huom. nimi), mutta majapaikat oli täyteenbuukattuja, ja päädyimme Loch Barrelo -järven rannalle, pieneen majataloon, keskelle ei mitään. Yöllä satoi jälleen rajusti ja emäntämme varoitteli kovista tuulista.
Aamu olikin kolea ja erittäin tuulinen, mutta pilvet olivat kadonneet, ajoimme Ullapooliin ja teimme tämän postikorttimaisen kauniin rantakaupungin kaduilla pikakierroksen (tapasimme mm. muutaman suomalaisen matkailjan) ja päristelimme rantaviivaa pitkin Plocktoniin, nyt vaihteeksi rehvissä metsäisissä maisemissa. Plocktonissa, pienessä merenrantakylässä, nautimme erinomaisen merikrottiaterian.
Aikataulusyista Isle of Skye -kierros jäi väliin, vuonoja, järviä ja merenrantaa, kukkuloita ja vuoria, tuulta, viimaa ja sateita , linnoja ja linnan raunioita on nähty ja koettu. Sunnuntaiajelijoita oli näillä kulmilla paljon liikenteessä, kymmeniä moottoripyöräilijöitä, vanhojen autojen letkoja jne. Conchra Housen yläkerran vintti-ikkunasta loisti Eilean Donan Castle -linna yövalaistuksessaan, sitten sade alkoi jälleen rummuttamaan ikkunoihin.
Vietimme vielä yhden yön Obanissa ja maanantaina lähdimme kohti Glasgowia, matkan varrella oli vielä yksi suunniteltu tutustumispaikka jäljellä: "tilukset".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti